Helsingin Sanomat kirjoitti artikkelissaan 22.1. Töölössä paljastuneesta ”salahotellista”. Kyseisessä taloyhtiössä eräs osakkaista oli vuokrannut kahta kalustettua asuntoa lyhytaikaiseen käyttöön. Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan ympäristö- ja lupajaosto on vaatinut majoitustoimintaa lopetettavaksi ja asettanut kiellon tehosteeksi uhkasakon.
Helsingin kaupungin ohjeen mukaan asuinhuoneistossa harjoitettavaa toiminnan luonnetta arvioidaan muun muassa sen perusteella, onko asunnossa joku kirjoilla, onko se kalustettu ja tarjotaanko huoneistoa vuokralle välityspalvelun kautta ja tarjotaanko majoitusta ensisijaisesti vain lyhyeksi ajaksi. Vastaavanlaiset ohjeet ovat julkaisseet vuoden alussa myös Tampereen ja Oulun kaupungit. Ohjeisiin kirjatut listat majoitustoiminnan tunnusmerkeistä ja erityisesti niitä koskeva uutisointi kaupunkien linjan tiukentumisesta ovat ymmärrettävästi herättäneet paljon huolta ja epätietoisuutta kalustettujen asuntojen vuokraajissa.
Töölössä sijaitsevaa taloyhtiötä koskevassa päätöksessään Helsingin kaupunkiympäristölautakunta on kiinnittänyt erityistä huomiota asumisen kestoon. Sen mukaan kyse on asumiseen verrattavasta vuokraustoiminnasta, jos vuokrasuhteen kesto on yli kolme kuukautta. Sinänsä asumisen kestoon perustuva kriteeri toiminnan luonteen arvioinnissa on yksinkertainen ja selkeä. On myös totta, että majoitustoiminnassa asumisen kesto on usein lyhyt.
Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan päätöksestä jää kuitenkin epäselväksi, miten suuri painoarvo asumisen kestolle on annettu ja johtaako tämä siihen, että kaikki alle kolmen kuukauden mittaiset vuokrasuhteet on Helsingissä kielletty? Sen enempää laista kuin ennakkoratkaisukäytännöstäkään ei pysty johtamaan mitään tiettyä aikarajaa, jonka alittuessa kyse olisi majoitustoiminnasta ja ylittyessä vuokraustoiminnasta. Onhan asuinhuoneiston vuokrausta koskevassa laissa jopa erikseen säädetty alle kolmen kuukauden mittaisten määräaikaisten vuokrasopimusten ketjuttamisesta.
Rajanvedon paaluttaminen kolmeen kuukauteen ei myöskään ole tarkoituksenmukaista. Vaikka päättäjät ajattelevat tällaisia linjauksia tehdessään todennäköisesti turisteja tai bilettäviä polttariseurueita, ovat tarpeet kalustettujen asuntojen lyhytaikaiselle vuokraamiselle paljon moninaisemmat. Putkiremontin tai vesivahinkokorjauksen tieltä väistöasuntoa etsivä ei halua hotelliin, vaan kaipaa asumiseltaan kodinomaisuutta ja kohtuullista hintaa. Hotellissa ei myöskään halua asua kuukauden työkeikalle tuleva yrityksen työntekijä tai kesätöitä vieraasta kaupungista saanut opiskelija. Pahimmillaan kaikki he jäisivät ilman asuntoa, jos asuinhuoneistoon saisi tehdä vain yli 3 kuukauden mittaisia vuokrasopimuksia. Merkittävää haittaa aiheutuisi myös työvoiman liikkuvuudelle jo ennestäänkin työvoimapulasta kärsivillä aloilla.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten voi käydä, jos toiminnan luonteen arvioinnin perusteeksi valitaan yksi mielivaltainen kriteeri ja tuijotetaan kategorisesti sen täyttymistä. Asumisen keston lisäksi vastaavanlaisia kriteerejä ohjeissa ovat esimerkiksi se, onko asunto kalustettu, onko asunnossa kirjoilla joku tai missä sitä koskeva ilmoitus on julkaistu. Kalustetuille asunnoille on vuokramarkkinoilla tarvetta ja niitä on vuokrattu vuosikymmenten ajan. Muutaman kuukauden asumista tai kakkosasuntoa varten ei ole välttämättä järkevää ostaa kalusteita. Vastaavasti kalustettujen asuntojen vuokraamiseen esimerkiksi Airbnb on alustana hyvä, vaikka kyse olisikin pidempiaikaisesta vuokrasuhteesta. Remontinaikaiseen väistöasuntoon tai toisella paikkakunnalla työskentelyä varten vuokrattuun kakkosasuntoon ei myöskään siirretä kirjoja, vaikka kyse olisi ihan normaalista pitkäaikaisesta vuokrasopimuksesta.
Korkeimman hallinto-oikeuden vuonna 2021 antamat ennakkoratkaisut koskivat molemmat verrattain laajaa majoitustoimintaa, eikä niistä voida mielestäni tehdä johtopäätöksiä yksittäisen kalustetun asunnon viikoista muutamaan kuukauteen kestävään vuokraukseen. Ratkaisuissa on painotettu, että kyse on tapauskohtaisesta arvioinnista ja olennaista siinä ovat toiminnat konkreettiset vaikutukset, ei esimerkiksi se, onko kyse jakamis- tai alustatalouden ilmenemismuodoista. Päätöksissä on kuitenkin harmillisen niukasti avattu niitä konkreettisia toiminnan vaikutuksia, jotka erottavat majoitustoiminnan muusta asumisesta. Mitä tällaiset vaikutukset voisivat olla?
Töölössä, niin kuin monessa muussakin taloyhtiössä asukkaita tuntuu häiritsevän eniten se, ettei rappukäytävässä vastaan tulevia asukkaita tunne. Usein vedotaan myös majoittujien aiheuttamiin häiriöihin tai siihen, ettei jätteitä osata lajitella oikein. Hyvin lyhytaikaisten majoittujien kohdalla haasteita ovat aiheuttaneet myös epätavalliset saapumis- tai lähtöajat.
En väitä, etteikö häiriöitä esiintyisi. Bileporukoita taloyhtiön muiden asukkaiden ei pidä joutua sietämään. On myös voitava luottaa siihen, että taloyhtiön avaimet eivät joudu vääriin käsiin. Sen sijaan se, ovatko kaikki rapussa vastaan tulevat henkilöt tuttuja, ei mielestäni ole tänä päivänä oikea kriteeri sille, ketkä taloyhtiössä saavat asua. Remonttipakolainen, keikkatyöntekijä tai kesätöitä vieraasta kaupungista saanut opiskelija nukkuu, syö ja peseytyy asunnossa ihan samalla tavalla kuin pitkäaikainenkin asukas. Jos lyhytaikainen asuminen luokitellaan liian herkästi majoitustoiminnaksi, menee lapsi pesuveden mukana, emmekä pysty vastaamaan asumisen muuttuneisiin tarpeisiin. Kärsijänä ovat silloin kaupungit itse, niiden elinvoimaisuus ja houkuttelevuus.
Rakennusvalvonnalle tehtyjä kanteluita ja kategorisia tulkintoja parempana pitäisinkin avointa vuoropuhelua ja mahdollisten ongelmien esiin nostamista taloyhtiön sisällä. Myös majoittajilta on lupa edellyttää vastuullisuutta. Vastuullinen toiminnanharjoittaja huolehtii avainturvallisuudesta, kertoo asukkaalle taloyhtiön pelisäännöistä, ohjeistaa jätteiden lajittelusta ja yhteisten tilojen käytöstä ja puuttuu ripeästi havaittuihin ongelmiin.
Kirjoittaja Sanna Hughes on Suomen Vuokranantajien toiminnanjohtaja.