Joskus maailman muuttuminen herättää ristiriitaisia tunteita. Matkaillessamme itse ulkomailla varaamme innolla majoituksen Airbnb:n tai vastaavan alustan kautta, koska sillä tavoin saamme usein ahtaan hotellihuoneen sijaan käyttöömme kokonaisen huoneiston ja pääsemme askeleen lähemmäs paikallista elämäntapaa. Airbnb:n kasvava suosio kertoo siitä, että kodinomaiselle majoitukselle on kysyntää ja että palveluun ollaan pääosin tyytyväisiä. Samaan aikaan uusien palvelujen saavuttaessa oman naapurustomme käännymme kuitenkin lainsäätäjän tai viranomaisten puoleen ja vaadimme toimenpiteitä. Pelkäämme häiriöitä ja vetoamme siihen, että omistusasukkaan kuuluu tuntea naapurinsa.

Viranomaiset ovat haastavan tehtävän edessä. Majoitustoimintaa koskeva lainsäädäntö on tehty aikana ennen digitalisaatiota ja jakamistaloutta, eikä uusia palveluita ole helppoa sijoittaa samalle kartalle perinteisten hotellitoimijoiden kanssa. Toimijat ja palvelut ovat myös niin moninaisia, ettei niiden niputtaminen yhteen kategoriaan ole järkevää tai edes mahdollista – yksi listaa oman kotinsa Airbnb-palveluun kerran vuodessa Pori Jazzien ajaksi tai ollessaan itse lomamatkalla, toinen on ostanut sijoitusasunnon kaupungin keskustasta lyhtyaikaista majoitustoimintaa silmällä pitäen ja kolmannella on majoituskäytössä kymmenen huoneistoa samasta taloyhtiöstä. Vaikka rajanvetotilanteet ovat haastavia, väitteet siitä, että asuinhuoneistossa tapahtuva majoitustoiminta jäisi kokonaan lainsäädännön ulkopuolelle, ovat kuitenkin urbaania legendaa.

Meillä suomalaisilla on pohjattoman suuri usko lainsäädännön autuaaksi tekevään voimaan. Naureskelemme Sääntö-Suomelle, mutta samaan aikaan olemme itse vaatimassa lisää sääntelyä ratkaisuna ongelmaan kuin ongelmaan. Lainsäädäntöä ei ole kuitenkaan syytä tehdä tunteella ja hätiköiden. Ennen kuin aletaan rustata uusia pykäliä, olisi hyvä pohtia, mihin uusilla säännöksillä pyritään ja olisivatko halutut vaikutukset saavutettavissa jollain kevyemmällä (ja ehkä myös tehokkaammalla) keinolla. Lapin yliopiston vertaismajoitushankkeessa onkin ansiokkaasti pohdittu vertaismajoitustoimintaan liittyviä hyviä käytänteitä ja ratkaisuja, joilla kestävää majoitustoimintaa pystyttäisiin edistämään monipuolisena yhteistyönä. Ratkaisuehdotuksissa korostuvat uuden lainsäädännön sijaan avoimuus, ohjeistaminen ja yhteistyö.

Kaupungeista Helsinki on ensimmäisenä julkaissut ohjeen siitä, miten se arvioi asuinhuoneistoissa harjoitettavaa majoitustoimintaa. Ohjeessa listataan majoitustoiminnan tunnusmerkkejä, kerrotaan majoitustoiminnan luvista ja ilmoituksista sekä vastataan keskeisiin kysymyksiin, joita kaupungille on esitetty asuinrakennuksissa tapahtuvaan majoitustoimintaan liittyen. Kaupunki ei ohjeen myötä tee omia uusia linjauksia, vaan kokoaa voimassaolevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. Se onkin hyvä, koska lainsäädäntö ei tällä hetkellä sisällä mitään yhtä määrällistä kriteeriä ammattimaisen ja muun majoitustoiminnan erottamiseen.

On myös selvää, että jos valitaan yksi mielivaltainen kriteeri ja tuijotetaan yksinomaan sen täyttymistä, menee lopputulos helposti metsään. Hyvänä esimerkkinä tästä on Lappeenranta, jossa rakennusvalvonta Etelä-Saimaa-lehdessä julkaistun artikkelin (Etelä-Saimaa 21.1.2020) mukaan arvioi toiminnan luonnetta sen perusteella, onko asunnossa kirjoilla joku vai ei. Tällä kriteerillä haaviin jäävät toki kaupungissa pari päivää viettävät, yksityisasunnossa majoittuvat turistit, koska he eivät tee muuttoilmoitusta. Mutta ei muuttoilmoitusta tee todennäköisesti myöskään henkilö, joka on saanut kaupungista työkomennuksen ja on vuokrannut työviikoiksi sieltä itselleen kakkosasunnon.

Entä, jos lähestyisimme asiaa eri näkökulmasta ja olettaisimme uusien palvelujen olevan tervetullut lisä elävöittämään kaupunkikuvaa ja tuomaan euroja paikallisille yrityksille? Tämän tien on valinnut muun muassa Kemiönsaari ja Lohja. Kemiönsaaressa kokeiltiin kesällä 2019 selvittää, onko Taalintehtaalla sijaitseville vapaille kerrostalohuoneistoille kysyntää Airbnb-markkinoilla. Samalla tavoitteeksi asetettiin Kemiönsaaren tunnettuuden lisääminen ja matkailuun liittyvien oheispalveluiden markkinoinnin laajentaminen. Airbnb-kokeilun lähtökohtana oli rakentavan yhteistyön luominen avoimuuden ja yhteistyön avulla, ja siihen otettiin mukaan varsinaisten toimijoiden lisäksi myös naapurit. Ja kuinka ollakaan, naapurit olivatkin tyytyväisiä toimintaan eikä Airbnb-majoitustoiminta häirinnyt heidän arkeaan. Saaduissa palautteissa Airbnb-toimintaa toivottiin jopa lisää.

Lohjalla puolestaan on oivallettu, että esimerkiksi suurempien kesätapahtumien ajaksi ympärivuotinen hotellikapasiteetti ei millään riitä, vaan avuksi tarvitaan yksityisten tarjoamaa majoitusta. Tilapäisen majoituskapasiteetin lisäämisellä saadaan matkailijat viipymään alueella ja paikallisten palvelujen äärellä pidempään. Jos vierailijat menetetään yöpymään Lohjan ulkopuolelle, valuu myös suuri osa heidän käyttämistään euroista toisaalle. Myös Lohjalla panostetaan asukkaiden ohjeistukseen ja kouluttamiseen.

Itse uskon, että suurin osa majoittajista haluaa toimia vastuullisesti ja pitää huolta niin omaisuudestaan kuin taloyhtiön asumisrauhastakin ilman uutta lainsäädäntöä. Taloyhtiöissä kipupisteet ovat usein melko arkisia ja ne pystytään ratkaisemaan parhaiten avoimella vuoropuhelulla ja hyvällä ohjeistuksella. Jos ongelmana ovat esimerkiksi väärin lajitellut jätteet, ei ongelma ratkea uusilla pykälillä vaan sillä, että majoittaja ohjeistaa vieraita jätteiden lajittelusta useilla kielillä ja esimerkkien avulla ja taloyhtiö merkitsee jäteastiat riittävän selvästi ja visuaalisesti. Kumma kyllä niissä taloyhtiöissä, joissa yhteisistä pelisäännöistä on käyty avointa keskustelua, on vähiten ongelmia.

Kirjoittaja on Suomen Vuokranantajien toiminnanjohtaja Sanna Hughes